Sanasto


Esihistoriallinen aika
Aika ennen kirjallisia lähteitä ja kirjoitettua historiaa. Suomessa esihistoriallisen ja historiallisen ajan välillä on rajana pidetty ensimmäisen ristiretken aikaa, joka Länsi-Suomessa ajoitetaan noin vuoteen 1150 ja Itä-Suomessa 1300-luvulle.

Hauta-antimet
Ennen kristinuskon omaksumista oli yleisenä tapana laittaa vainajalle tuonpuoleista elämää varten hautaan erilaisia työ- ja tarvekaluja ja henkilökohtaisia esineitä. Todennäköisesti vainajan ajateltiin tarvitsevan samoja esineitä myös tuonpuoleisessa.

Hautaröykkiö
Kivestä maan pinnalle koottu hautarakennelma. Kiviröykkiöhautojen käyttö alkoi pronssikauden alussa. Kiviröykkiöhautoihin on haudattu sekä poltettuja että polttamattomia vainajia. Toisinaan kiviröykkiön sisällä on ollut puinen tai kivinen arkku, johon vainaja hauta-antimineen on asetettu. Röykkiöiden koot vaihtelevat parin metrin läpimittaisista pienistä kivirakennelmista monumentaalisiin jopa kolmekymmentäkin metriä pitkiin ja neljättä metriä korkeisiin rakennelmiin. Röykkiöt voivat sijaita yksinään tai jopa kymmenien hautojen ryhmänä.

Jatulintarha
Jatulintarha on kiviriveistä kalliolle tai maan pinnalle tehty spiraalimaisen kuvion muodostama ns. sokkelolatomus eli labyrintti. Jatulintarhassa on yksi tai useampia kivirivien reunustamia kulkureittejä reunalta keskelle. Jatulintarhat liittyvät yleensä merelliseen ympäristöön. Jatulintarhojen tarkka ajoittaminen on vaikeaa. Koska suuri osa rannikon tarhoista sijaitsee melko matalalla, ne on voitu rakentaa vasta historiallisella ajalla.

Jätinkirkko
Jätinkirkko (eli metelinkirkko) on kansanomainen nimitys laajoille, jopa useita kymmeniä metrejä läpimitaltaan oleville, kivistä kootuille kehävalleille. Tunnetuista jätinkirkoista suurin on Pattijoen Kastelli, jonka pituus on peräti 60 metriä. Jätinkirkkoja tunnetaan pääasiassa Perämeren rannikkoalueelta, ja vaikka ne nykyisin ovat sisämaassa, ne on aikanaan tehty rannikolle, monet ilmeisesti ulkosaarille. Jätinkirkoille on annettu aikojen kuluessa lukuisia tulkintoja, mutta nykyisin ne liitetään yleisimmin myöhäiskivikautiseen hylkeenpyyntiin. Ne olivat leiripaikkoja, joita sisämaan pyyntiväestö käytti kevättalvisten hylkeenpyyntimatkojensa tukikohtina. Jätinkirkkojen ajoittaminen ei ole yksiselitteistä, mutta sekä sijaintipaikkojen topografia että löydöt viittaavat siihen, että niitä on käytetty kivikauden lopulla ja pronssikauden alussa.

Kampakeramiikan aika
Kampakeramiikan aika on saanut nimensä saviastioista, jotka on koristeltu kamman jälkeä muistuttavilla leimakuvioilla. Kampakeramiikka ajoitetaan noin 5100–3200 eaa.

Kansainvaellusaika
Kansainvaellusajaksi nimitetään aikaa Rooman valtakunnan tuhoutumisen jälkeen. Euroopan alueella on monin tavoin levotonta: sekä kansat että kauppareitit liikkuivat alueelta toiselle. Suomeen ei tässä vaiheessa ilmeisesti ole tullut merkittäviä uusia väestöryhmiä. Kauppasuhteet Skandinaviaan kuitenkin voimistuivat. Kansainvaellusaika ajoitetaan noin 400–600 jaa.

Kaskiraunio
Kaskirauniot syntyivät, kun maata raivattiin kaskeamiseen. Kaskiröykkiöitä tunnetaan pääasiassa Itä-Suomesta ja ne ajoittuvat luultavasti pääosaksi historialliselle ajalle. Yleensä kaskirauniot ovat etäällä vanhoista kyläalueista. Kaskiviljelyalueet ovat yleensä kivikkoisia rinteitä ja mäkiä, joita ei otettu ensimmäisten joukossa peltoviljelyyn. Kaskiröykkiöiden sijaintiympäristöt ovat kaskeamiselle sopivia metsäalueita, kuusikoita ja sekametsiä. Kaskiröykkiöt sijaitsevat tavallisesti suurehkoina ryhminä.

Kenttäkalmisto
Laaja maantasainen kiveys, jossa ei ole havaittavissa säännöllisiä rakenteita eikä nokimaakerrosta. Laajat rakenteettomat kenttäkalmistot ovat todennäköisesti kehittyneet yhteen kasvaneista matalista röykkiöistä tai latomuksista. Kenttäkalmistoissa hautaukset ovat individuaalisia eli yksilöt on erotettavissa toisistaan. Kenttäkalmistot ajoittuvat rautakauden alkupuolelle.

Kiinteä muinaisjäännös
Muinaisjäännökset ovat maassa tai vedessä säilyneitä muistoja menneistä sukupolvista. Ne kertovat elämisestä, asumisesta, liikkumisesta, elinkeinojen ja uskonnon harjoittamisesta sekä kuolleiden hautaamisesta. Jotkut muinaisjäännökset, kuten hautaröykkiöt, uhrikivet ja linnavuoret, erottuvat maisemassa vielä tänäkin päivänä. Jotkut ovat kokonaan maan peitossa, kuten esim. asuin- ja työpaikat ja maahan kaivetut haudat. Yleisimpiä vedenalaisia kohteita ovat laivojen hylyt. Suomesta tunnetaan nykyisin noin 30 000 kiinteää muinaisjäännöstä ja niitä löytyy vuosittain lisää.

Kiukaisten kulttuuri
Kivikauden viimeisintä vaihetta läntisessä ja eteläisessä Suomessa nimitetään Kiukaisten kulttuuriksi. Se on suhteellisen lyhyt vaihe, joka ajoitetaan noin 2500–1950 eaa. Kiukaisten kulttuurissa on piirteitä sekä kampakeramiikan ajan että vasarakirveskulttuurin esineistöstä. Varhaisimmat merkit maanviljelyn alkamisesta ovat tältä jaksolta. Kiukaisten kulttuurin aikana yhteydet Skandinaviaan voimistuivat.

Kivikausi
Kivikausi on esihistorian ajanjaksoista vanhin ja kestoltaan pisin. Viimeisin jääkausi, joka Suomessa päättyi noin 10 000 vuotta sitten, on hävittänyt Skandinaviasta melkein kaikki merkit tätä edeltäneestä ihmistoiminnasta. Kivikaudella teräaseiden ja työkalujen tärkein raaka-aine oli kivi. Lisäksi käytettiin paljon orgaanisia materiaaleja kuten luuta, sarvea, nahkaa, puuta ja kasvikuituja, jotka säilyvät kuitenkin harvoin maamme happamassa ja kalkkiköyhässä maaperässä.

Kota
Kivikauden asumuksista on parhaiten tietoja tyypillisen kampakeramiikan ajalta (3900–3400 eaa.) lähtien. Viimeistään silloin on tehty asumuksia, joiden pohja on kaivettu maahan ja katelappeet on tuettu hirsiperustalla. Kota eroaa talosta siinä, että talossa seinät ja katto ovat rakenteellisesti eriytyneet, mutta kodassa ne ovat samaa rakennetta. Kotia on usean mallisia, mm. pistekota, joka on pohjamalliltaan pyöreä tai soikea. Kampakeramiikan ajan kodat (kuoppatalot) saattavat olla jopa kymmenen metriä pitkiä, ja laajoilla kivikautisilla asuinpaikoilla niitä voi olla kymmeniä. Esimerkiksi Tervolan Kauvonkankaan asuinpaikalta niitä on kartoitettu peräti 285 kappaletta.

Kulttuurikerros
Kulttuurikerros on maakerros, joka on muodostunut ihmisen toiminnan vaikutuksesta. Kerros näkyy maaleikkauksessa usein tummaksi värjäytyneenä ”likaisena” alueena. Siinä saattaa olla myös rakenteita sekä esineitä ja niiden katkelmia. Asutuksen tai muun toiminnan kestosta riippuen kerroksen paksuus voi vaihdella muutamasta sentistä muutamaan metriin. Kemiallisissa tutkimuksissa kulttuurikerros erottuu usein korkeiden fosfaattiarvojensa vuoksi.

Kumpuhauta
Maasta ja kivistä hautauksen päälle koottu kumpu. Kumpuja on tehty sekä poltto- että ruumishautauksien päälle. Suomessa kumpuhaudat ajoittuvat rautakaudelle. Kumpuhaudat ovat yleisiä vain Ahvenanmaalla.

Kuppikivi/uhrikivi
Uhrikivet ovat maakiviä tai kalliopaljastumia, joihin on hakkaamalla ja hiertämällä tehty pieniä pyöreitä kuppimaisia syvennyksiä. Kuppeja voi samassa kivessä olla yhdestä jopa yli sataan. Monesti uhrikivet sijaitsivat lähellä rautakauden kalmistoja tai viljelyalueita. Kansanperinteen mukaan kuppeihin uhrattiin uudisviljaa tai maitoa ja kuppeihin kertyneellä sadevedellä kerrottiin olevan parantavia voimia.

Lapinraunio
Sisävesistöjen varsilla tavattavia varhaismetallikautisia kiviröykkiöhautoja kutsutaan lapinraunioiksi. Yleensä ne on rakennettu paikkaan, josta avautuu tai on avautunut vesinäköala. Monet sijaitsevat lisäksi keskeisten vesireittien varsilla.

Merovingiaika
Merovingiaika on saanut nimensä nykyisen Ranskan alueella hallinneista Merovingi-sukuisista kuninkaista. Suomessa jakso erottuu vanhemmasta rautakaudesta erityisesti rikkaiden hautalöytöjen perusteella. Merkillepantavaa on myös runsas oman esinetuotannon alku. Merovingiaika ajoittuu noin 600–800 jaa.

Mesoliittinen kivikausi
Paleoliittisen (vanha kivikausi) ja neoliittisen (uusi kivikausi) kivikauden välillä ollut jakso, jonka aikana Suomen asutus jääkauden jälkeen alkoi, noin 8900–5100 eaa.

Muinaislinna
Muinaislinnat ovat Suomen monumentaalisimpia muinaisjäännöksiä. Yhteensä niitä tunnetaan satakunta. Muinaislinnat voivat olla mäkilinnoja, harjulinnoja tai saarilinnoja. Monia maastokohtia on nimetty muotonsa perusteella linnoiksi, mutta muinaislinnaksi mäki voidaan katsoa vain, jos sieltä löytyy merkkejä rakennetuista valleista. Toisinaan linnavuorilla voi olla myös muita rakenteita kuten esimerkiksi rakennusten perustoja. Muinaislinnat liittyvät nuoremman rautakauden ja varhaisen keskiajan asutukseen. Joitain linnoja on käytetty jo pronssikauden lopulla ja rautakauden alussa. Linnat sijaitsevat usein muinaisten kulkuväylien varrella.

Muinaispelto
Muinaispellot ovat rautakautisia peltoja, joista on jäänyt fossiilisia jäänteitä maastoon. Jäänteet ovat nykyisten peltokerrosten alla vaaleassa maassa tummina ristikkäisinä viiruina erottuvia jälkiä, jotka ovat syntyneet koukkuauralla ristiin kynnettäessä. Muita rautakautisia peltorakenteita ovat muinaiset peltoterassit ja raivauskivin reunustetut pellot. Muinaispeltoja tunnetaan rautakauden alusta lähtien.

Paalunsija
Erilaisissa rakenteissa, esim. asumuksissa tarvittiin kannattavia puupaaluja. Paaluista on monesti jäänyt maahan hiiltynyt jälki, sillä puu saatiin säilymään pitempään, kun paalun maahan upotettava kärki hiillytettiin. Nokiset, paalunsijoiksi tulkittavat jäljet ovat yleensä läpimitaltaan 10–40 cm ja syvyydeltään noin 20 cm. Usein paalu on tuettu kivillä.

Palokuoppahauta
Hauta, jossa roviolla poltetun vainajan jäänteet on asetettu maahan kaivettuun kuoppaan ja peitetty ohuella maakerroksella tai kivillä. Palaneita luita ei ole pantu uurnaan tai muuhun todettavaan säiliöön, eikä luita ole polttamisen jälkeen puhdistettu. Palokuoppahautoja on tavattu useimmiten suurissa kalmistoissa, missä niitä esiintyy yksittäin. Niitä tunnetaan koko rautakaudelta.

Peltoröykkiö
Peltoröykkiöt ovat syntyneet, kun kiviä koottu viljelymaata raivattaessa röykkiöiksi pellon keskelle tai reunoille. Viljelykseen liittyviä kiviröykkiöitä on usein vaikeaa erottaa hautaröykkiöistä. Ulkoisesti ne voivat olla samanlaisia. Yleensä niiden sijaintipaikat ovat kuitenkin erilaiset. Viljelyyn liittyvät röykkiöt sijaitsevat usein nykyistenkin viljelysten läheisyydessä ja toisinaan niiden yhteydessä on muitakin pellonraivaukseen liittyviä rakenteita kuten raivausvalleja.

Polttohauta
Hauta, johon roviolla poltetun vainajan jäännökset on asetettu. Polttohautauksia on tehty sekä pronssi- että rautakaudella.

Polttokenttäkalmisto
Polttokenttäkalmistot ovat maantasaisia kollektiivisia kalmistoja, joista maan pinnalle ei näy merkkejä. Hautaroviolla poltettujen vainajien luut ja hauta-antimet on levitetty kivien ja maan sekaan niin, ettei yksittäisiä hautauksia voi erottaa toisistaan. Usein vainajalle mukaan annetut esineet ovat myös olleet roviolla – toisinaan niitä on suorastaan tahallisesti vaurioitettu. On ajateltu, että näin esineiden sielu on vapautettu vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen.

Pronssikausi
Pronssikausi on saanut nimensä uuden teräaseiden valmistusmateriaalin mukaan. Suomesta pronssiesineitä tunnetaan vähän ja useimmat niistä lienevät tuontia. Löytyneiden valinmuottien perusteella on ilmeistä, että pronssiesineitä on valmistettu jonkin verran myös Suomen alueella. Lännestä omaksuttiin uusi uskonto, josta merkkinä ovat kiviröykkiöhaudat. Ne sijoitettiin usein näkyvälle paikalle rannikolle. Myös Sisä-Suomesta tunnetaan vesistöjen varsilta yksittäisiä hautaröykkiöitä, nk. lapinraunioita, joista osa ajoittuu pronssikaudelle. Suomessa pronssikausi ajoitetaan noin 1500/1300–500 eaa.

Pyyntikuoppa ja pyyntikuoppajärjestelmä
Pyyntikuopat ovat hiekka- tai moreenimaahan kaivettuja pyöreitä tai soikionmuotoisia, halkaisijaltaan 1–3 metriä laajoja ja 0,5–1 m syviä, suppilomaisia kuoppia, joita on käytetty peuranmetsästyksessä. Tavallisesti ne muodostavat usean kuopan järjestelmiä, jotka on sijoitettu pyynnin kannalta sopiviin maastokohtiin esim. kannaksille ja harjuille, luultavasti nimenomaan riistan vakiintuneille kulkureiteille. Kapeikoissa ainakin osa eläimistä ajautui väistämättä kuoppaketjuun. Pyyntikuoppajärjestelmiä käytettiin luultavasti sekä talvi- että kesäpyyntiin. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kuoppapyyntiä on harjoitettu jo mesoliittisena aikana yli 7 000 vuotta sitten ja se on jatkunut joillain alueilla historialliseen aikaan. Varsinaisesti pyyntikuoppajärjestelmistä luovuttiin kesyporonhoidon kehityttyä 1600-luvulta alkaen. Myöhäisimmät tiedot pyyntikuoppajärjestelmien käytöstä ovat kuitenkin 1800-luvun lopulta.

Rautakausi
Rautakausi on nimetty uuden työkalujen ja aseiden valtamateriaaliksi tulleen uuden metallin, raudan, mukaan. Rautakauden aikana omaksuttiin viljely vähitellen pysyvästi osaksi suomalaisia elinkeinoja. Rautakausi alkaa noin 500 eaa. ja päättyy noin 1150 Länsi-Suomessa ja 1300 Itä-Suomessa.

Ristiretkiaika
Ristiretkiaikana Suomi omaksui vähitellen kristinuskon. Vaikutteita siitä oli tullut Suomeen jo aiemmin rautakauden aikana ja on ilmeistä, että nk. ensimmäinen ristiretki vuonna 1150 tehtiin alueille, jonka asukkaat olivat jo jossain määrin kristittyjä. Ristiretkiaikana hautaustavat muuttuvat vähitellen eikä hauta-antimia enää annettu vainajille mukaan. Ainakin yhteisönsä tärkeät vainajat puettiin edelleen juhlavaatteisiin. Suomen muinaispuvuista valtaosa on rekonstruoitu ristiretkiaikaisten hautalöytöjen mukaan.

Roomalaisaika
Rautakausi alkaa Suomessa viimeisinä ajanlaskun alkua edeltävinä vuosisatoina, nk. esiroomalaisena aikana, noin 500 eaa. Esiroomalaiselta ajalta tunnetaan melko vähän löytöjä, mutta raudan valmistus kotimaisesta suo- ja järvimalmista ja rautaesineiden käyttö olivat jo tunnettuja. Ajanlaskun taitteessa alkava roomalaisaika on nimetty Rooman valtakunnan mukaan. Myös nykyisen Suomen alueelle tuli Rooman valtakunnasta ja sen vaikutusalueelta yksittäisiä tuontiesineitä ja vaikutteita. Roomalaisaika jaetaan vanhempaa (n. 50–200 jaa.) ja nuorempaan (200–400 jaa.) jaksoon.

Ruumishauta
Hauta, johon vainaja on asetettu polttamatta. Vainaja on voitu asettaa hautaan joko arkussa tai ilman arkkua esim. taljaan tai kankaaseen kiedottuna. Ruumishautoja tunnetaan kaikilta esihistorian ajanjaksoilta.

”Ryssänhauta”
Lounais-Suomessa on inventoitu runsaasti maan pinnalla näkyviä kuoppia tai kuopanteita, joista ainakin osaa on kansanomaisesti nimitetty ”ryssänhaudoiksi”, ”sotilaiden haudoiksi” tai myös ”juutinhaudoiksi”. Kuopanteet on kaivettu mäen rinteisiin ja yleensä niitä sijaitsee useita vierekkäin. Muoto on tavallisesti pitkänomainen ja pituus vaihtelee yhdestä viiteen metriin, syvyys puolesta metristä metriin. Kuoppien ikää tai tarkoitusta ei tiedetä, mutta arvellaan, että ne liittyisivät pyyntiin, ruoan hauduttamiseen tai raudan tai hiilen valmistamiseen.

Savitiiviste
Savitiivistettä löytyy usein rautakautisista kulttuurikerroksista. Rakennuksen tai rakenteen seinää on tiivistetty sivelemällä siihen savea. Savitiiviste on säilynyt, jos rakenne on palanut. Muodoltaan palaneet savitiivistekappaleet on usein kolmiomaista ja toisinaan savessa on yhä näkyvissä oksien tai puunsyiden painaumia.

Suomusjärven kulttuuri
Viimeisimmän jääkauden jälkeisen ensiasutuksen jälkeinen kulttuurivaihe on nimetty Suomusjärven kulttuuriksi, joka ajoitetaan noin 8000–5100 eaa. Saviastioiden valmistustaitoa ei tunnettu Suomessa vielä tuolloin.

Tarharakenne
Tarharakennelmat ovat suurien kivien tai matalien laattakivimuurien muodostamia suorakaiteen muotoisia kehiä, joiden sisäpuoli on tavallisesti täytetty kivillä. Tarharakennelmia on usein myös raunioiden tai latomusten sisärakenteina. Tarhat voivat olla yksittäisiä kehiä tai ne voivat muodostaa rinnakkaisten kehien ketjuja.

Tomtning
Termi tomtning on peräisin 1970-luvun ruotsalaisesta tutkimuksesta; hyvää suomenkielistä vastinetta ei toistaiseksi ole, mutta yleinen käytössä oleva termi on tilapäisasumus. Tomtningit ovat useimmiten kolmisivuisia tai puolipyöreitä, matalahkoja kivistä ladottuja valleja ja seinämiä, jotka on rakennettu kallioseinämän viereen. Rakennelmien ajoittaminen on vaikeaa, mutta muutamat kaivauslöydöt sekä paikkojen korkeus merenpinnasta ajoittavat käytön useimmissa tapauksissa keskiajalta 1700-luvulle. Vanhimmat tunnetut tomtningit ovat rautakaudelta, 400-luvulta jaa.

Tuomarinympyrä
Tuomarinympyröitä tai käräjäkiviä tunnetaan Suomesta vain kaksi. Kansanperinteen mukaan niillä on käyty käräjiä ja jaettu oikeutta. Arkeologiset tutkimuksen ovat kuitenkin osoittaneet, että käräjäympyrät ovat ainakin alun perin rautakautisia hautoja. Tunnetuissa käräjäympyröissä on kymmenkunta kehään asetettua kiveä, joiden keskellä sijaitsee palokuoppahauta. Euran Käräjämäessä hauta ajoittui kansainvaellusajalle. Kokemäen Käräjämäen hauta on tuhoutunut ennen tutkimuksia, mutta myös siinä on ollut rautakauden loppupuolelle ajoittuva polttohauta.

Uhriröykkiö
Historiallisten lähteiden mukaan Suomessa käytettiin pakanallisella ajalla lehtoja palvonta- ja uhripaikkoina. Uhripaikoissa on saattanut olla uhrilähteitä, pyhiä puita, uhrikiviä ja uhriröykkiöitä. Ulkoisesti uhriröykkiöt eivät eroa rautakautisista hautaröykkiöistä. Ne ovat kiven ja maan sekaisia ja yleensä muodoltaan epämääräisiä. Löytöaineistosta suurimman osan muodostavat saviastianpalat, muita löytöjä saatavat olla eläinten luut ja rautakuona. Myös tulenpidon merkkejä voi olla havaittavissa.

Uurnahauta
Roviolla poltetun vainajan jäänteet on kerätty puu- tai keramiikka-astiaan, joka on pantu maahan kaivettuun kuoppaan. Jäljettömiin maatuneesta puu-uurnasta kertoo tavallisesti hautakuopan pohjalta löytyvä astian tiivisteenä käytetty hartsirengas.

Vasarakirveskulttuuri
Vasarakirveskulttuurista käytetään myös nimiä sotakirveskulttuuri, venekirveskulttuuri tai nuorakeraaminen kulttuuri. Nimensä kulttuuri on saanut upeasti tehdyistä plastisen kauniista kivikirveistä. Vasarakirveskulttuurin väestön katsotaan nykytutkimuksen mukaan tulleen Suomen rannikkoalueelle etelästä ja mahdollisesti myös lännestä. Vasarakirveskulttuuri ajoitetaan Suomessa aikaan noin 2900–2300 eaa.

Viikinkiaika
Viikinkiaika on nimetty viikinkiretkien mukaan. Suomalaiset eivät ilmeisesti itse varustaneet retkikuntia, mutta luultavasti myös suomalaisia on osallistunut niihin. Ainakin kauppayhteydet ovat olleet vilkkaat ja Suomeen on tullut tuontiesineistöä runsaasti. Viikinkiaika ajoitetaan noin 800–1000/1025 jaa.

 © Museovirasto